Monilla on harhainen, vanhoillis-romanttinen käsitys kärsivästä kirjailijasta. Meille suomalaisille tätä edustaa mm. Aleksis Kivi, joka kirjoittaa sydänvertaan vuodattaen pienessä hökkelissä, keskellä metsää, vailla ruokaa ja kunnollista lämmitystä. Näin siis menneinä aikoina.


Kirjoittajan todellinen tuskahan piilee enemmänkin kritiikin vastaanottamisessa. Me suomalaiset emme edelleenkään ole kovin hyviä antamaan tai ottamaan palautetta vastaan. Kirjoittajalle, varsinkin draamakirjailijalle, täytyy antaa kova, mutta rehellinen palaute, tyyliin: "En ymmärrä, miksi päähenkilösi tekee noin. Perustele se kohtauksessa 3." Tai: "B-juoni ei käsittele teemaa. Miten päähenkilösi ongelma näyttäytyy hänen ihmissuhteissaan?" Tätä emme vain yksinkertaisesti osaa.


Opiskellessani Salfordin Yliopistossa koin valaistuksen. Opettajani (Andy & Colin) olivat monessa suhteessa julmia miehiä, sillä he eivät pelänneet sanoa, kun olin tullut kirjoittaneeksi 25 sivua hevosen paskaa. Mutta, vaikka pahalta tuntuikin, he osasivat sanoa aina tarkalleen, miksi se oli paskaa, ja ennen kaikkea, miten se saadaan korjatuksi. 


Palautteen vastaanotto oli aina tuskallista. Pidin aikaisemmin itseäni aika kovana kirjoittajana, kunnes tapasin Andyn ja Colinin. Kuinka niellä negatiivista palautetta päivästä toiseen ottamatta sitä henkilökohtaisesti? Kas siinä pulma. Mutta se on pulma, jonka JOKAISEN KIRJOITTAJAN on ratkaistava. Muuten ei tässä bisneksessä pärjää.


Elokuvan kirjoittaminen on kuin valtavan rubikin kuution ratkaisemista. Jos kääntää yhtä sivua, muuttaa yhden asian, kaikki muuttuu. Palaute on ainoa keino saada apua. Ottakaa se siis vastaan, vaikka kuinka tuskallista olisi.



Leave a Reply.