Laulun kirjoittaminen on tarinan kerrontaa, samoin kuin vaikkapa elokuvan käsikirjoittaminen. Jos olen jotain oppinut tarinan kertomisesta, niin sen, että konteksti ratkaisee. Jotta voimme ymmärtää tarinan päähenkilön käytöstä, tarinan merkitystä tai musiikin ilmaisua, meidän tulee tietää, mitä taustalla on. Free jazzia on vaikea ymmärtää, jos ei ensin kuuntele beboppia tai cool jazzia. Valokuva leikkivästä lapsesta herättää myötätuntoa ja iloa, mutta jos tietää, että heti kuvan ottamisen jälkeen taustalle vyöryy panssarivaunu, tunne on varmasti hieman toinen.

Opiskellessani käsikirjoittamista kurssillani oli Danny -niminen nuori kaveri. Varsin vilkas tapaus. Itse asiassa niin vilkas, ettei miestä paljon koulussa näkynyt. Kaikki muut kurssillamme paahtoivat töitä niska limassa, kirjoittivat sivutolkulla tekstejä viikosta toiseen. Dannya ei näkynyt. Välillä kuulimme jostain, että hän oli ollut risteilyllä juhlimassa, yökerhossa tai ties missä milloin. Poissaolojensa syyksi hän mainitsi joskus terveytensä, mutta en usko että kukaan meistä otti häntä kovinkaan vakavasti. Se kuulosti niin ilmiselvältä verukkeelta kun nyt vaan saattoi olla. Opintojen viimeisen puolen vuoden aikana en nähnyt häntä kertaakaan, ja muutkin kurssitovereistani vain kerran, silloinkin kostean illan päätteeksi. Olimme kaikki lähinnä huvittuneita. Nuori mies jaksoi ainakin pitää hauskaa.

Viime tiistaina Danny menehtyi (jos ymmärsin oikein) leukemiaan, jota hän oli ilmeisesti sairastanut jo jonkin aikaa. Todennäköisesti jo silloin kun häneen tutustuin. Yhtäkkiä käsitykseni koko miehestä muuttui täysin. Hauska, heiveröinen, ylivilkas Danny… Kaikkeen oli syynsä. Hänellä oli kiire kokea elämää, tietoisena sen lyhyydestä.

Kuulin Danny poismenosta vasta pari tuntia sitten. Tekisi mieli kirjoittaa tästä jotain järkevää. En vaan tiedä, mitä. En ole ihan varma, miksi ryhdyin tätäkään kirjoittamaan. Tuli vaan sellainen olo, että jotain pitäisi sanoa. Ehkäpä se on nyt sanottu.

Vaya con Dios, Danny.

Monilla on harhainen, vanhoillis-romanttinen käsitys kärsivästä kirjailijasta. Meille suomalaisille tätä edustaa mm. Aleksis Kivi, joka kirjoittaa sydänvertaan vuodattaen pienessä hökkelissä, keskellä metsää, vailla ruokaa ja kunnollista lämmitystä. Näin siis menneinä aikoina.


Kirjoittajan todellinen tuskahan piilee enemmänkin kritiikin vastaanottamisessa. Me suomalaiset emme edelleenkään ole kovin hyviä antamaan tai ottamaan palautetta vastaan. Kirjoittajalle, varsinkin draamakirjailijalle, täytyy antaa kova, mutta rehellinen palaute, tyyliin: "En ymmärrä, miksi päähenkilösi tekee noin. Perustele se kohtauksessa 3." Tai: "B-juoni ei käsittele teemaa. Miten päähenkilösi ongelma näyttäytyy hänen ihmissuhteissaan?" Tätä emme vain yksinkertaisesti osaa.


Opiskellessani Salfordin Yliopistossa koin valaistuksen. Opettajani (Andy & Colin) olivat monessa suhteessa julmia miehiä, sillä he eivät pelänneet sanoa, kun olin tullut kirjoittaneeksi 25 sivua hevosen paskaa. Mutta, vaikka pahalta tuntuikin, he osasivat sanoa aina tarkalleen, miksi se oli paskaa, ja ennen kaikkea, miten se saadaan korjatuksi. 


Palautteen vastaanotto oli aina tuskallista. Pidin aikaisemmin itseäni aika kovana kirjoittajana, kunnes tapasin Andyn ja Colinin. Kuinka niellä negatiivista palautetta päivästä toiseen ottamatta sitä henkilökohtaisesti? Kas siinä pulma. Mutta se on pulma, jonka JOKAISEN KIRJOITTAJAN on ratkaistava. Muuten ei tässä bisneksessä pärjää.


Elokuvan kirjoittaminen on kuin valtavan rubikin kuution ratkaisemista. Jos kääntää yhtä sivua, muuttaa yhden asian, kaikki muuttuu. Palaute on ainoa keino saada apua. Ottakaa se siis vastaan, vaikka kuinka tuskallista olisi.