Laulun kirjoittaminen on tarinan kerrontaa, samoin kuin vaikkapa elokuvan käsikirjoittaminen. Jos olen jotain oppinut tarinan kertomisesta, niin sen, että konteksti ratkaisee. Jotta voimme ymmärtää tarinan päähenkilön käytöstä, tarinan merkitystä tai musiikin ilmaisua, meidän tulee tietää, mitä taustalla on. Free jazzia on vaikea ymmärtää, jos ei ensin kuuntele beboppia tai cool jazzia. Valokuva leikkivästä lapsesta herättää myötätuntoa ja iloa, mutta jos tietää, että heti kuvan ottamisen jälkeen taustalle vyöryy panssarivaunu, tunne on varmasti hieman toinen.

Opiskellessani käsikirjoittamista kurssillani oli Danny -niminen nuori kaveri. Varsin vilkas tapaus. Itse asiassa niin vilkas, ettei miestä paljon koulussa näkynyt. Kaikki muut kurssillamme paahtoivat töitä niska limassa, kirjoittivat sivutolkulla tekstejä viikosta toiseen. Dannya ei näkynyt. Välillä kuulimme jostain, että hän oli ollut risteilyllä juhlimassa, yökerhossa tai ties missä milloin. Poissaolojensa syyksi hän mainitsi joskus terveytensä, mutta en usko että kukaan meistä otti häntä kovinkaan vakavasti. Se kuulosti niin ilmiselvältä verukkeelta kun nyt vaan saattoi olla. Opintojen viimeisen puolen vuoden aikana en nähnyt häntä kertaakaan, ja muutkin kurssitovereistani vain kerran, silloinkin kostean illan päätteeksi. Olimme kaikki lähinnä huvittuneita. Nuori mies jaksoi ainakin pitää hauskaa.

Viime tiistaina Danny menehtyi (jos ymmärsin oikein) leukemiaan, jota hän oli ilmeisesti sairastanut jo jonkin aikaa. Todennäköisesti jo silloin kun häneen tutustuin. Yhtäkkiä käsitykseni koko miehestä muuttui täysin. Hauska, heiveröinen, ylivilkas Danny… Kaikkeen oli syynsä. Hänellä oli kiire kokea elämää, tietoisena sen lyhyydestä.

Kuulin Danny poismenosta vasta pari tuntia sitten. Tekisi mieli kirjoittaa tästä jotain järkevää. En vaan tiedä, mitä. En ole ihan varma, miksi ryhdyin tätäkään kirjoittamaan. Tuli vaan sellainen olo, että jotain pitäisi sanoa. Ehkäpä se on nyt sanottu.

Vaya con Dios, Danny.